Niin vain pitkän ja raskaan pohdinnan jälkeen tuli päätös, joka ei ihan kaikkia osapuolia helpottanut. Jouduttiin luopumaan meidän kahdesta karvapallosta. Miähellä allergia ja astma alkoi pahentua niin paljon, että hengitys muistutti kumiankkaa, jota puristaa kasaan. Oli kamala kuunnella toisen jatkuvaa vinkuvaa hengitystä, mutta samalla ajatus kissojen luopumisesta teki pahaa. Varsinkin kun ajatusmaailmani on se, että lemmikin ottaessa huolehtii siitä sen loppuelämän. Lopulliseen päätökseen riitti se, kun aloin seuraan karvapallojen käyttäytymistä. Ne ei enää viihtyny lattian tasossa tai missään muuallakaan samaan aikaan mihin Venla ylettyi. Kun tyty meni päikyille tai yöunille, niin kissat tulivat alas raapimapuusta viereen sohvalle nukkuun. Tai kun tultiin jostain takasin kotiin, kissat kipusivat puun korkeuksiin. Se stressi mikä kissoilla oli Venlasta, ei ollut kivaa katseltavaa. Enkä halunnut kissoja kuitenkaan ehdointahdoin kiusata ja pahentaa niiden oloa.
Yritettiin ensin puhua monille tutuille, josko joku haluaisi kissat ottaa viettään vanhuudenpäiviään. Kukaan ei ollut kiinnostunut, joten laitoin nettiin ilmotuksen. Ilmotus ei ehtinyt päivääkään oleen, kun yksi mukava pariskunta otti yhteyttä, että heille kissakaksikko sopisi asumaan. Olin samalla helpottunut, mutta silti niin rikki. Tieto kissojen pääsystä uuteen stressittömään kotiin, ja miähen astman ja allergian rauhoittumisesta helpotti, mutta kynnys päästää irti oli silti iso.
Nyt koti tuntuu jotenkin tyhjältä, kun kukaan ei ole heti ovella vastassa kotiin tullessa. Kukaan ei ole nuohoomassa jaloissa kun jääkaapin oven avaa. Kukaan ei ole käpertymässä jalkojen viereen sohvalle iltaisin. Kukaan ei ole enää pyydystämässä kärpäsiä. Sitä odottaa koko ajan, että joku kuristen tulisi nurkan takaa kurkkaan. Vaikka molemmat karvapallot sai useemmin kun kerran harmaita hiuksia aikaseks, niin ei ollut helppo päätös luopua niistä. Mutta silti parempi näin (melkein) kaikille osapuolille. Ikävä on iso.
